Paina "Enter" hypätäksesi sisällön yli

Armottoman naisen henkilökuva

Julkaistu Hämeen Sanomissa 12.2.2020

Niskavuoren Heta (keskellä, roolissa Eeva Hakulinen) ei tingi ajatuksestaan, että on muita ylempänä. Passaamassa Aliisa Pilkkinen (vas.) ja Cécile Orblin. Kuva: Heikki Järvinen

Tampereen Teatteri: Niskavuoren Heta. Kirjoittanut Hella Wuolijoki. Ohjaus Liisa Mustonen. Lavastus Mikko Saastamoinen, puvut Mari Pajula, valot Tiiti Hynninen, äänisuunnittelu Maura Korhonen, koreografiat Nina Mamia. Rooleissa Eeva Hakulinen, Teijo Eloranta, Ville Majamaa, Cécile Orblin, Tom Lindholm, Aliisa Pulkkinen, Ritva Jalonen ja Antti Tiensuu. Esitys nähty Tampereen Teatterissa 8.2.


Niskavuoren Heta on persoonallinen tapaus Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmien joukossa. Modernia lähenevässä muodossaan se ei juuri viipyile keinutuolissa tuvan pirtissä, vaan painuu porstuasta pihalle kuin nimihahmon hätistämänä.

Sen rakenne muodostuu kohtauksista tai kuvista, joiden välillä saatetaan harpata vuosikymmen. Sen asioita avoimeksi jättävä muoto muistuttaa inhimillistä kokemusta siitä, ettei elämänkohtalo koskaan ole täysin kenenkään hallussa.

Ennen kaikkea Niskavuoren Heta on näytelmänä ja taideteoksena poikkeuksellisen uskollinen valitulle tyylilleen ja näkökulmalleen.

Niskavuoren Hetassa on yksi ainoa päähenkilö, korostuneen omanarvontunteensa vanki, suuren ja varakkaan maalaistalon tytär, jonka kohtalona on jäädä jumiin omaan vanhenevaan maailmankuvaansa. Hänen katkeroituneeseen sydämeensä ei mahdu kuin tyhjyyttä ja onttoja kaikuja odotuksista, joita kukaan ei koskaan täytä.

Tässä ajassa Niskavuoren Heta on näytelmänä ristiriitainen. Se on yhtä aikaa feministinen ja moderni mallintaessaan itsenäistä ja tahtovaa naishahmoa, mutta yksipuolisuudessaan misogyyninen ja draaman kannalta tappavasti kiinni ikiaikaisissa maahan, kunniaan ja statukseen nojaavassa käsityksessään yhteiskunnasta.

Teatterintekijöiden keskeisin haaste Niskavuoren Hetan näyttämöllistämisessä on rakentaa päähenkilöstä uskottava henkilökuva ja saada kokonaista ihmiskohtaloa pikakelaava rakenne tuntumaan ehyeltä ja koskettavalta katsomossa asti.

Tampereen Teatteri onnistuu yrityksessään kohtuullisesti. Esityksen on ohjannut Liisa Mustonen. Päähenkilö Hetaa esittää Eeva Hakulinen.

Laadukkaasti toteutettu hahmogalleria ei sinänsä yllätä, näyttelijätaustaisena ohjaajana Mustonen taitaa tämän puolen. Hakulisen nimihahmon lisäksi Teijo Eloranta tekee Akustina koskettavaa työtä. Ville Majamaan sivuhahmot ovat eläviä, niin kuin aina.

Lisäksi näyttämön visuaalista toteutusta on helppo kiitellä. Mikko Saastamoisen suunnittelema lavastus on yksinkertaisen tyylikäs.

Esitystä leimaa kuitenkin yksiulotteisuus ja dynamiikan puute. Hetan järkähtämättömän monomaaniseen alemmuuden tunteeseen, kostonhimoon tai suoranaiseen vihaan ei ilmesty säröä yhdessäkään kohtaa.

Kaksituntisessa mitassaan esityksestä ei ehdi tylsistyä, mutta päähenkilöstä saisi koskettavamman, inhimillisemmän ja monipuolisemman kuvan, jos ohjaaja Mustonen sekä näyttämön puolella Eeva Hakulinen antaisivat Hetansa rentoutua edes puoleksi minuutiksi.

Nyt Hetan tragedia nojaa ehkä kapeampaan skaalaan, mutta tehoja siitä ei puutu. Hakulisen kuva Hetasta on kuin räjähdystään odottava aikapommi.

Musiikin latinoviitteet jäävät irrallisiksi, vaikka ne korostavatkin mielleyhtymän tasolla jonkinlaista arkaaisen maaseutuyhteisön kohtalokkuutta.

Voisi myös tulkita, että ne ovat silmänisku Wuolijoen aikalaiselle, espanjalaiselle Federico Garcia Lorcalle, jonka näytelmät samaan tapaan sijoittuivat maaseutuyhteisöön, jonka elämää ankara moraalikoodi määrittää.

Ole ensimmäinen joka kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *