Julkaistu Hämeen Sanomissa lokakuussa 2018.
Tampereen Työväen Teatteri: Billy Elliot. Käsikirjoitus Lee Hall, sävellys Elton John. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Samuel Harjanne, koreografia Jari Saarelainen, kapellimestarit Joonas Mikkilä ja Tony Sikström. Lavastus Jyrki Seppä, puvut Pirjo Liiri-Majava, äänet Kalle Nytorp, valot Juha Haapasalo. Rooleissa Osku Perkiö, Jiri Rajala, Simo Riihelä, Nuuti Kerppilä, Ilmari Kujansuu, Juho Mönkkönen, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta ja paljon muita. Arvioitu 18.10.2018.
Billy Elliot on kansainvälinen 2000-luvun hittimusikaali, jonka menestystä on helppo ymmärtää. Sen tarina 80-lukulaisen kaivoskaupungin tanssivasta pojasta on vetoava, käsikirjoitus ja dramaturgia toimivia, ja sen musiikki on tyylitietoista ja juuri sopivan populaaria. Musikaali ja sitä edeltänyt samanniminen elokuva teki käsikirjoittaja Lee Hallista ja ohjaaja Stephen Daldrystä kysyttyjä alan tähtiä.
Onnistuneeseen esitykseen tarvitaan kuitenkin materiaalin arvoinen toteutus, missä Tampereen Työväen Teatterin työryhmä upeasti ja kiistatta onnistuu.
Billy Elliot on tarina paitsi pikkupojan haaveista, niin myös jälkiteollisen ajan raskaista yhteiskunnan rakennemuutoksista, työväenliikkeen kipupisteistä ja maskuliinisuuksien sekä perhemallien muutoksista. Se kuvaa yksilön asemaa keskellä yhä ahtaammalle ajautunutta yhteisöä, jolla on omat odotuksensa myös yksilöä kohtaan.
Samuel Harjanteen ohjaama esitys rullaa jatkuvasti eteenpäin, eikä siinä näy tippaakaan musikaaleille ominaista asetelmallisuutta. Harjanteella on ollut silmää yksityiskohdille ja esiintyjille on annettu tasaisesti vastuuta. Musiikkinumerot on riisuttu mahtailevasta korostuksesta ja laulut todella näytellään hahmoissa.
Parhaimmillaan lauluista kasvaa Jari Saarelaisen suunnittelemine koreografioineen näyttämöllisiä montaaseja, joissa tiivistyvät esityksen teemat ja koko historiallinen viitekehys. Temaattinen jännite yksilön ja yhteisön välillä näkyy ilmaisun yksityiskohdissa läpi koko esityksen. Parhaiten asetelma näkyy Solidaarisuus-laulussa, joka on musikaalihistorian upeimpia.
Parasta esityksessä on silti sen yhteisöllinen ponnistus ja katsomoon tihkuva ilo yhteisestä tekemisestä ja onnistumisesta. Hengen esityksen puhaltaa sen suuri työryhmä, jossa on kymmeniä jäseniä, ja erityisesti sen lahjakkaat lapsinäyttelijät. Melkein kahden vuoden harjoitusprosessi on hionut ryhmästä yhtenäisen ja ylpeän.
Keskeisissä lapsirooleissa vuorottelee kahdesta kolmeen eri tekijää, Billynä Simo Riihelä, Jiri Rajala ja Osku Perkiö, Michaelina Ilmari Kujansuu, Juho Mönkkönen ja Nuutti Kerppilä. Heidän taitoonsa, rohkeuteensa ja valovoimaisuuteensa esitys nojaa, ja heihin Harjanteen ohjaus ilahduttavasti luottaa.
Billy Elliot on poikien ja miesten musikaali. Nainen on teollisuusyhteisössä huolenpitäjä, mutta musikaalin maailma enteilee jo muutosta tilanteeseen. Vanhat mallit ovat murtumassa, ja sen aavistaa parhaiten sisäisistä ristiriidoistaan huolimatta Billy-pojan isä, jonka roolin tekee liikuttavalla herkkyydellä Jyrki Mänttäri.
Naiset kuitenkin tekevät esityksen maailman suurimmat ratkaisut. Petra Karjalaisen esittämä tanssinopettaja Wilkinson onnistuu rakentavammin kuin kaivosmiehiä näkymättömistä kyykyttävä Maggie Thatcher, ja saa lopulta tarinan isät ja pojat liikkeelle.
Esityksessä on sopiva määrä sensuroimatonta räävittömyyttä, mikä sopii sen yhteiskunnalliseen altavastaaja-asetelmaan. Hiilikaivosten ja niiden ympärille rakentuneiden yhteisöjen myöhempi historia lisää esitykseen lisäkerroksen sekä tragiikkaa että karua ironiaa.
Ole ensimmäinen joka kommentoi