Julkaistu Hämeen Sanomissa huhtikuussa 2015.
Teatteri Telakka: Sota ja rauha. Perustuu Leo Tolstoin romaaniin, ohjaus ja dramatisointi Tuomo Rämö. Lavastus ja valot Nadja Räikkä, musiikki ja äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, puvut Henna Mustamo. Rooleissa Antti Mankonen, Petri Mäkipää, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli. Ensi-ilta 31.3.2015.
Kun esityksestä tietää etukäteen, että Leo Tolstoin noin 1500-sivuinen romaanijärkäle on sovitettu kaksituntiseksi esitykseksi neljälle näyttelijälle, voi olettaa ettei nyt olla tekemässä realistisen seikkaperäistä draamaa. Samoin on turha odottaa, että oltaisiin kuvittamassa teosta uskollisesti epookkiin.
Tolstoin tuntemisen kannalta katsojalle tarjoillaan rämäpäinen pikakelaus – mutta tämän esityksen vastaanottoa ei kannata jumittaa Tolstoin tiiliskiveen. Avoimella mielellä saa nimittäin enemmän.
Teatteri Telakan Sodan ja rauhan henkilöhahmot ovat äkkivääriä ja liikuttavia karikatyyrejä, jotka tekevät hirveän huonoja valintoja. Esityksen maailmassa näennäisen hyvinvoinnin takana vallitsee lakkaamaton kaaos ja jatkuva tahtojen konflikti. Kaikilla on oma tragediansa, kaikki ovat takertuneita omaan pieneen näkökulmaansa.
Pierre Bezuhov on merkityksensä kadottanut, filosofoiva tolvana. Bolkonskin perhe elää isän tyrannian alla. Kuraginin sisarukset ovat hedonistisia sikoja. Joka osaa tulkita todellisuuden itselleen armollisesti, selviytyy siitä parhaiten. Näin tekee esityksessä Kaisa Sarkkisen luonnostelema Natasha Rostovan hahmo.
Natasha on ehkä naiivi, mutta hän osaa vaihtaa huoliensa mittakaavaa. Kaaoksesta kiertyy esiin elämän lanka, kuolemanpelosta suuri rakkaus, ja tätä esityksen yllättävä estetiikka alleviivaa hienosti.
Tuomo Rämön ohjaama ja dramatisoima esitys vaihtelee mittakaavaa ja näkökulmaa yllättävillä tavoilla. Juuri kun katsoja pohtii, onko esitys jarruttelemassa, tulee eteen uusia makuja. Esitys ei jää fiilistelemään, vaan ryntää joka hetki kohti seuraavaa tilannetta. Toisaalta väliin kaipaisi suurempaa rytmistä kontrastia.
Improvisaationomaisessa, nopeisiin luonnoksiin nojaavassa estetiikassa kohtaukset näyttävät turhan usein toisiltaan. Näyttämöalaa voisi käyttää hyväksi enemmänkin. Näyttelijöiden pyrähtäessä lyhyiden kohtausten välissä vaatteitaan vaihtamaan tulee mieleen, että ehkä ihan jokainen edestakaisin kävely ei olisi välttämätön.
On kuitenkin sanottava, että kehumisen aiheita on enemmän kuin moitteita. Työryhmän keskinäinen energia on ilahduttavaa ja esityksestä paistaa aito ilo. Katsoja saa viihtyä, ajatella ja oivaltaa. Piia Soikkelin ilmeikkyys on uskomatonta, Petri Mäkipään fysiikka ja intohimo räjähtävää, Antti Mankosen ajatus sfäärejä avaavaa.
Hannu Hauta-ahon äänimaailma tukee näyttämön dramaturgiaa ja tuo kohtauksiin lisää tehoja. Nadja Räikän suunnittelema näyttämökuva on kaunis.
Ole ensimmäinen joka kommentoi