Press "Enter" to skip to content

Hämeenlinnan versio pieleen menevästä näytelmästä naurattaa eheyttävästi

Julkaistu Hämeen Sanomissa 17.10.2020.


Hämeenlinnan teatteri: Näytelmä, joka menee pieleen. Käsikirjoitus Henry Lewis, Jontahan Sayers ja Henry Shields. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Jukka Keinonen. Lavastus Marjatta Kuivasto. Äänet ja musiikki Harri Kuittinen. Valot Jari Vuori. Puvut Satu Suutari. Näyttämöllä Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Janne Raudaskoski, Sauli Suonpää, Jukka Peltola, Katariina Kuisma-Syrjä, Mikko Virtanen ja Sinikka Salminen. Ensi-ilta 15.10.2020.


Lontoolaisen teatterikoulun kasvatit Henry Lewis, Jonathan Sayers ja Henry Shields olivat perustamassa omaa teatteriryhmäänsä Mischief Theatre Companya vuonna 2008.

Vuonna 2012 he alkoivat esittää esitystään Näytelmä, joka menee pieleen, mutta vaati kolme vuotta hiomista ennen kuin kriitikot ja suuri yleisö ottivat esityksen todella omakseen. Sen jälkeen tekstiä on esitetty ympäri maailmaa ja loppu on historiaa.

Ei ole yllätys, että kirjoittajat ovat näyttelijöitä. Jos teatteriesityksessä jokin menee pieleen, juuri näyttelijä on se, joka kannattelee mokasta syntyvää häpeää harteillaan. Näyttelijä on usein myös se, joka tunnistaa häpeää synnyttävät tilanteet herkimmin.

Hämeenlinnan teatterin versio esityksestä on mainio ja hauska.

Jukka Keinosen ohjauksessa kyseessä on hieno nykyaikainen komedia, joka operoi usealla tasolla.

Periaatteessa näytelmä on yksinkertainen konseptikomedia harrastajaryhmästä, joka esittää omalla tyylillään perinteistä murhamysteeriä. Esitys esityksen sisällä kuitenkin alkaa luhistua jo ennen kuin se oikeastaan alkaa, eikä tapahtumien suuntaa voi ennakoida. Esiintyjät putoavat rooleistaan tuon tuosta, eikä vaaratilanteiltakaan vältytä.

Kun pieleen menemistä esitetään, on kaiken onnistuttava kellontarkasti jo siksikin, etteivät esiintyjät satuta itseään. Vaikka jo teksti on laadukas, on ilahduttavaa, miten Hämeenlinnan teatterin tulkinnassa on löydetty materiaalin ydin sekä miten sen varassa uskalletaan revitellä.

Esityksen näyttelijäensemble toimiikin näyttämöllä kuin vuosikausia yhdessä soittanut jazzbändi. Jokainen yksilö esittää oman soundinsa ja sävynsä tarkasti, eikä heikkoa kohtaa ole.

Onkin vaikeaa laatia tiivistä luetteloa esityksen onnistuneista puolista. Naurun ja yhdessä koetun häpeän myötä saliin syntyy yhteinen tila, jossa katsoja voi kokea olevansa aidosti yhdessä esiintyjien kanssa.

Se toteuttaa teatterin perimmäistä tarkoitusta, mikä on näissä maailmanlaajuisen kulkutaudin oloissa harvinaista ja ihanaa.

Näytelmä, joka menee pieleen on paitsi hysteerisen hauska, se herättää myös ajatuksia.

Se on itseironinen esitys teatterista ja sen tekijöistä, mikä on oikein tehtynä myös katsojalle tyydyttävää katseltavaa. Vaikuttaa siltä, että häpeäänsä hikoilevien roolihahmojen naamioiden alla myös esiintyjät nauttivat.

Vaikka esitys nauraa epäonnistumiselle, sen katse ja nauru osuu niihin, jotka eniten lempeää naurua tarvitsevat, eli meihin kaikkiin. Se pilkkaa ainoastaan tärkeilyä ja ylpeyttä, ja voittajana selviää se, joka pääsee häpeästään yli.

Tästä parhaimpana esimerkkinä on Liisa Peltosen herkullisesti esittämän näyttämömestari Annen hahmo. Sattumien kautta rooliin joutuva ujo ja jäykkä näyttämöteknikko alkaa nauttia esiintymisestä niin paljon, ettei häntä enää voi pysäyttää.

Laajemmin ajateltuna esitys on vertauskuva elämästä ja siitä miten yritämme kontrolloida sitä. Kun kaikesta hyvästä yrityksestä huolimatta tapahtumia ja sattumia ohjaa enemmän epävarmuus ja kaaos, on parempi päästää irti ja nauttia.

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.