Press "Enter" to skip to content

Jännitys, pelko ja muut tunteet tarttuvat esiintyjistä katsomoon

Julkaistu Hämeen Sanomissa 11.11.2020

Mikko Saastamoisen lavastus tukee murhamysteerin tunnelmaa Tampereen Teatterin esityksessä. Näyttelijä Antti Reini (edessä oikealla) vierailee esityksessä. Kuva: Harri Hinkka

Tampereen Teatteri: Eikä yksikään pelastunut. Agatha Christien romaanin pohjalta. Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen. Lavastus ja puvut Mikko Saastamoinen. Valot Raimo Salmi. Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin. Videot Petri Kyttälä. Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström. Näyttämöllä Antti Reini, Elina Rintala, Pia Piltz, Ola Tuominen, Antti Tiensuu, Arttu Ratinen, Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Kyösti Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma. Arvioitu 17.10.2020.


Murhamysteeri on kiehtova viihteen laji. Onkin oikeastaan ihmeellistä, miten olemme oppineet nauttimaan dekkareista, kun kuitenkin todellisuudessa rikollisuus ja varsinkin toisen ihmisen tappaminen on vastenmielisintä, mitä voisi kuvitella.

Kyse on tietenkin fiktiosta, ja sitä kautta leikistä. Käymme läpi ajatusleikkejä fiktiivisillä asioilla, ja samalla jäsennämme olevaisuuttamme. Väkivalta ja vastuu omista teoista ovat teemoina niin perustavaa laatua, että suostumme leikkiin helposti.

Taiten laadittu murhamysteeri on nautittavaa seurattavaa. Useimmat meistä ovat nähneet jo niin paljon murhamysteerejä, että osaamme jo odottaa tietynlaisia tapahtumia, mikä jo itsessään tuottaa tyydytystä. Dekkari onkin totutun rakenteensa myötä kokemuksena lähes rituaalin kaltainen.

Agatha Christie on brittiläisen 1920–30-lukujen ”kultakauden” dekkarikirjailijoista tunnetuin ja ansioitunein. Christien valtavassa tuotannossa mysteeritarinoiden lajityyppi kehittyi huippuunsa.

Anna-Elina Lyytikäinen on ohjannut Tampereen Teatterin päänäyttämölle sovituksen Christien klassikosta Eikä yksikään pelastunut. Tarina on klassinen suljetun tilan mysteeri, jossa syyllinen löytyy rajatun joukon sisältä. Joukko ihmisiä on suljettu saarelle, ja yksi kerrallaan murhataan.

Esitys nojaa näennäisen realistiseen ilmaisuun ja näyttämöllepanossaan epookkiin kampauksia myöten.

Teatterin lavalle siirrettynä rituaalinomaisuus ja dekkarimuodon puhtaus korostuu, ja oikeastaan niin onkin hyvä, sillä muussa tapauksessa tarinan synkkyys tukehduttaisi katsomiskokemuksen.

Sillä mitä opimme tarinasta, jossa yksikään ei pelastu? Esitystä voisikin tulkita kokeiluna murhamysteerin mahdollisuuksista teatterissa.

Ohjaaja Lyytikäisen kokeilu onnistuu hyvin. Jännitys, pelko ja muutkin tunteet tarttuvat rampin yli esiintyjistä katsomoon.

Kysymys, kuka on murhaaja, ottaa mukaansa, ja loppuratkaisu on aidosti yllätys. Mitä muuta dekkarilta voi vaatia?

Koko kymmenhenkinen näyttelijäryhmä täyttää roolinsa mainiosti, ja tarinan vahvuus on myös henkilögalleriansa kattavuudessa.

Jokainen joutuu kohtaamaan menneisyytensä synkällä tavalla, ja jokainen myös kohtaa sen eri tavalla, kuka kehittämällä ympärilleen meluisan kaaoksen, kuka hiljaa kohtaloonsa alistuen. Kaikki tarinan puolet laajentavat sen mahdollisia tulkintoja, mikä on vain ansio.

Muutaman tekijän suoritukset pomppaavat esiin erityisellä tavalla.

Mikko Saastamoisen suunnittelema lavastus on mainio. Se on yhtä aikaa uskollinen esitetylle aikakaudelle, mutta myös tuoreen näköinen ja moderni.

Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu tukee draamallisia ratkaisuja tyylikkäästi sortumatta kliseiseen ilmaisuun.

Näyttelijäsuorituksista parhaiten jäävät mieleen Jukka Leistin viileän tyylikäs tuomarihahmo, Matti Hakulisen vanheneva upseeri sekä Pia Piltzin nuori sihteeri, jonka järjen valo hiljalleen hiipuu.

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.