Tämä on ensimmäinen monesta Kansalliskirjailijaa esityksenä tarkemmin analysoivista kirjoituksista. SISÄLTÖVAROITUS: Saattaa sisältää paljastuksia esityksen sisällöstä ja juonesta!
Kuten tähän mennessä hyvin tiedetään, Tampereen Teatterin tulkinta Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija-romaanista on komediallinen, leikinomainen ja lennokas tulkinta kirjailija Väinö Linnan elämästä.
Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa ja Mikko Kannisen ohjaamassa näyttämötulkinnassa nähdään tarina näyttelijäryhmästä, joka ilman ohjaajaa ja käsikirjoittajaa alkaa laatimaan omin päin esitystä Hämäläisen kirjan, muiden lähteiden sekä omien vaikutelmiensa ja ideoiden pohjalta.
Sanaa ”tulkinta” ei voine korostaa liikaa. Jo ensimmäisestä kohtauksesta on selvää, että esityksen tarinan näyttelijäryhmä haluaa hahmo A:n sanoin nimenomaan kokeilla, mitä ryhmä saisi aikaan. Lisäksi ensimmäiset kohtaukset sisältävät repliikeissään eräänlaisen lukuohjeen esitystä ja sen tyyliä varten.
Varsinkin esityksen alku näyttää ja antaa vaikutelman, että näyttelijät esittävät ”itseään”. Näytelmä pysähtelee, hahmot komplisoivat kertomista pohtimalla ja tekemällä kriittisiä huomioita ja kysymyksiä. Moni elementti esityksessä alleviivaa sitä, esityksen peruskonseptissa oleva tasojen leikki on jo esityksen keskeisiä teemoja.
Esityksen hahmot pohtivat ja debatoivat, miten esitys tulisi tehdä, mitä kirjailija Linnan elämästä tulisi näyttää ja mitä Linnan teoksista tulisi kertoa. Kansalliskirjailijassa esityksen konsepti, esitys esityksen sisällä, yhdistyy henkilöhistorialliseen sisältöön. Se synnyttää hedelmällisen tyylilajin, jonka varassa esitys toimii.
Kansalliskirjailijan analyysi onkin hedelmällisintä aloittaa tyylilajista, ja siitä miten muut asiat esityksen ilmaisussa rakentuvat juuri tyylilajin tai konseptin ympärille.
Aivan esityksen alussa esityksen näyttelijät ovat epävarmoja tilanteestaan. Myöhemmin harjoituksiin ilmestyvä teatterinjohtaja antaa ylimalkaisesti ymmärtää, että ryhmä on oikeassa suunnassa luonnosteluissaan. Esityksen yllä on kuitenkin uhka, ensinnäkin siitä, saavatko näyttelijät omin päin mitään aikaan, ja toiseksi, annetaanko heidän esittää tekemäänsä näytelmää.
Esityksen ohjaaja Mikko Kanninen oli ensi-iltaa edeltävillä viikoilla huolissaan esityksen kestosta ja temposta. Tekstiä tiivistettiin, kohtauksia virtaviivaistettiin ja toimintoja nopeutettiin. Hän syötti työryhmälle ajatuksen, että ryhmä ikään kuin taistelisi esityksensä puolesta. Tähän ajatukseen esitys nojaakin sekä esityksen fiktiivisellä tasolla että näyttelemisen aktina. Esityksessä tulisi olla reipas tempo ja näyttelemisen tulisi paljossa olla ikään kuin etukenossa.
Frenckell-näyttämölle rakentuva tunnelma on kuin peli, tai game show, jossa näyttelijöiden tehtävänä on pitää esitystä elossa keksimällä kohtauksia Linnan elämästä. Kohtaukset ovat sketsimäisiä, tai nimenomaan skitsejä, luonnoksia, joiden keskeneräisyyden tuntu on selitettävissä ainoastaan, tai juuri esityksen tyylilajilla.
”Koitetaan saada tähän sellanen höttösen improvisaatioteatterin tuntu”, sanoi Mikko Kanninen lokakuun alussa. Ohjaajan syöttämä mielikuva synnyttää ajatuksia suhteessa siihen, mitä esityksessä voi tapahtua.
Improvisaatiossa voi tietenkin tapahtua mitä vain. Improssa ei ole erikoista, jos näyttelijä vaihtaa roolia pukiessaan viiksiä, tai että näyttelijä on ”väärässä” peruukissa. Yksikään irtovitsi ei ole turha, eikä haittaa, jos näköisyys historialliseen esikuvaan on vain viitteellinen.
Kohtausten ei oletakaan olevan epookkinäköispainosta, sillä tyylilajille kelpaa luonnosmainen ehdotus tapahtumista. Esityksen tyylilaji sallii, tai jopa tienaa siitä miten irrallisia, yllättäviä tai jopa tolkuttomia yksittäiset kohtaukset ovat. Useimmiten kohtausten ilmaisu tai dramaturgia hakee naurua, ja hauskoja ne monesti ovatkin. Kun katsoja saa tyylilajista kiinni, odotus pompöösistä ja juhlavasta katoaa, jos sellaista ylipäätään olikaan.
Esitys karnevalisoi omia teemojaan, eikä mikään ole kovin vakavaa. Silti ohjaaja Kanninen oli tarkka siitä, ettei historiallisia hahmoja tai henkilöitä pilkata.
”Meidän pitää olla herkillä siitä, millanen fiilis tekijöiden intentioista tulee. Väinö Linnan työn merkitys pitää pysyä tässä mukana”, linjasi Kanninen syyskuussa.
”Katsoja ei saa ruveta sääliin teitä, siis hahmoina. Ne kamppailee niinku urheilijat, ne ei oo surkeita. Vaikka Jaakko Syrjä onki pirtee ja hauska, se ei saa näyttää siltä että sä pilkkaat sitä.”
Mikko Kanninen viittasi harjoitusprosessin aikana usein japanilaiseen No-teatteriin, joka on yksi perinteisistä japanilaisista teatterimuodoista. No-teatterissa vuosisatojen aikana vakiintuneita esittämisen tapoja, joista yksi on näyttämön roolitus. Näyttämön keskiössä on useimmiten esityksen keskushenkilö, hänen apurinsa, joskus hänen vastustajansa sekä ympärillä kuoro, joka kommentoi tapahtumaa. No-teatteriin kuuluu myös tyhjä ja avoin näyttämö.
En ole nähnyt yhtään japanilaista No-näytelmää, joten kompetenssini ei täysin riitä arvioimaan, miten paljossa Kansalliskirjailija muistuttaa japanilaista perinneteatteria. Muodossa on toki nähtävissä yhtäläisyyksiä. TT:n esityksessä toteutuu edellä kuvattu asetelma usein.
Niin kuin olen aikaisemmin maininnut, esitys on kerronnallisten ja esityksellisten tasojen leikki. Erilaiset kerronnan tason elementit ovat läsnä koko esityksen ajan, mikä ohjaa ilmaisua omalla tavallaan. Selvänä teatterillisena esikuvana toimii (Kannisen omien sanojenkin mukaan) Luigi Pirandellon näytelmä Kuusi henkilöä etsii tekijää, jossa teatterin harjoituksiin yhtäkkiä ilmestyy joukko hahmoja, jotka väittävät jääneensä kirjailijan hylkäämiksi.
Esimerkiksi toisen puoliajan saunakohtauksen näyttävän kontrastinen purkautuminen tuo näkyviin, että eri tasot, kuvat ja vaikutelmat liikkuvat esityksessä notkeasti. Linnojen asunto muuttuu nopeasti saunaksi, jossa Linna löylyneuvottelee Edvin Laineen kanssa Tuntemattoman sotilaan kuvaamisesta elokuvaksi. Jopa elokuvan tuottaja T.J. Särkkä ilmestyy saunaan löylyttäjän hahmossa. Sitten yhtäkkiä näkyvissä ei olekaan sauna, johon itsekin uskoin, vaan näyttelijöitä ja pari tuolia. Valo, ääni, savu, heijastettu saunan kuva ja näyttelijäntyö rakensivat eteeni aidontuntuisen kuvan.
Toinen kohtaus, jossa tasojen läike on moninaisimmillaan, on tilanne, jossa nuori Veikko Sinisalo lukee Pohjantähti-trilogian ykkösosan arviota Helsingin Sanomista. Paikalla ovat yhtäkkiä arvion kirjoittaja, professori Viljo Rasila sekä vanha Veikko Sinisalo, yhtä aikaa nuoren kuvansa kanssa.
Notkeus ja nopeus, jolla kuvat ja tasot leikkautuvat, tuovat mieleen elokuvista ja televisiosta tutun leikkaamisen rytmin. Ilmaisu ja esityksen tarina tuovat vahvan assosiaation varsin tuoreeseen tv-sarjan muotoon, mockumentaryyn tai suomalaisittain mukamenttiin, jossa dokumenttimaiseen muotoon taikka sille ominaisiin kuvauksen keinoihin yhdistyy komediallisia tilanteita tai aineksia, ja usein ilmaisu on improvisoidun kaltaista tai näköistä.
Ystäväni luonnehti, että Kansalliskirjailija on kuin fiktiivinen making of -dokumentti teatterin näyttämöllä. Se on itse asiassa hyvä kuvaus.
Tarkastelen esitystä jatkossa monelta eri kantilta. Kaikki jatkossa tuleva kuitenkin nojaa paljossa esityksen tyyliin ja konseptiin. Seuraavassa tekstissä syvennytään tarkemmin esityksen näyttelijäntyöhön.
Kuvat: Mikko Karsisto.
[…] joten minun ei ole mahdollista tietää mitään prosessin alusta. Esityksen tyylilaji – josta olen kirjoittanut aikaisemmin – oli näyttelijöillä hallussa jo syksyn harjoitusperiodin alussa siinä määrin, että […]