Julkaistu Hämeen Sanomissa 8.3.2022
Hämeenlinnan Teatteri: Kaukorakkaus. Minna Lindgrenin romaanin pohjalta sovitus Merja Larivaara. Ohjaus Kari-Pekka Toivonen. Lavastus ja puvut Anne Laatikainen, valot ja videot Veikko Pulli, äänisuunnittelu Pasi Lehtinen. Näyttämöllä Juhani Laitala, Mikko Leskelä, Elias Keränen, Johanna Reilin, Katariina Kuisma-Syrjä, Markku Huhtamo, Katriina Sinisalo ja Timo Lindstén. Kantaesitys 5.3.2022.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana pohjoismaisessa populaarikulttuurissa on tapahtunut tarmokkaiden ja toimintakykyisten korkeaan ikään ehtineiden hahmojen rynnistys. Meillä on mielensäpahoittajamme ja seijakuulamme, ruotsalaisilla Ovensa ja vanhainkodin ikkunasta seikkailuihinsa paennut satavuotiaansa.
Aikaisemmin erityisesti musiikkitoimittajana tunnettu Minna Lindgren on kirjoillaan osa tätä rynnistystä. Lindgren on juoniromaaneillaan osoittanut, että vanhuus ei ole passiivinen tai kurja elämänvaihe, vaan voi päinvastoin olla jopa merkityksellisin ja hauskin vaihe elämämme kaarta.
Hän on näyttänyt myös, että aihepiirillä on kysyntää lukevan yleisön keskuudessa.
Lindgrenin vuonna 2019 ilmestynyt romaani Kaukorakkaus on materiaalina Hämeenlinnan teatterin uusimmassa ensi-illassa. Esitys saapuu merkitykselleen hetkeen, sillä ympäri maailman riehunut kulkutauti on pitänyt meidät erossa toisistamme miltei kahden vuoden ajan. Esitys on pitkään aikaan ensimmäinen, johon saa myydä salin täydeltä lippuja.
Esityksen päähenkilön roolissa vierailee Juhani Laitala, tuttu kasvo Kansallisteatterista ja televisiosta. Hänen karismaansa nojataan.
Koko katsomo odottaa saavansa lämpimän, hyvävireisen, koomisen ja kepeän esityksen, jossa on ehkä myös kipeitä elementtejä. Uutisissa riehuu sota, haluamme unohtaa sen hetkeksi. Olemme alttiita nauramiselle.
Laitala esittää Kaukoa, 82-vuotiasta tarmokasta miestä, joka on menettänyt vaimonsa Alzheimerin taudille, ja elättää poikaansa sekä pojanpoikaansa talossaan. Rakkaudenkaipuussaan Kauko alkaa etsiä nuoruudenrakastettuaan Liisaa.
Esityksen on ohjannut Kari-Pekka Toivonen, joka jätti syksyllä Hämeenlinnan teatterin johtajanpestin, ja näyttämölle sovittanut Merja Larivaara.
Valitettavaa tässä kaikessa on se, ettei esitys lunasta katsojan odotuksia muuten kuin sen osalta, että saamme istua teatterisalissa yhdessä.
Romaani kääntyy näyttämön kielelle kankeasti. Kun Lindgrenin lämmin proosakerronta katoaa, tarinasta poistuu sydän, ja oikeastaan sielukin.
Seuraamme esimerkiksi pitkät ajat sitä, miten Kauko opettelee käyttämään tietokonetta ja seikkailee sosiaalisessa mediassa, ja miten hänen kyyninen jälkikasvunsa mollaa huvittuneena ”äijän” toimia ja hokee miltei yhtä repliikkiä kuin sketsihahmokisassa. Se on yksinkertaisesti tylsää.
Kauko jäljittää muistojensa Liisaa kuin pakkomielteinen stalker, mistä tulee vain hämmentynyt olo.
Näyttelijät pyristelevät kehnon materiaalin puitteissa, minkä pystyvät, mutta jos hahmoille ei anneta näyteltäviä ominaisuuksia, ei näyttelijällä ole tarinaa kerrottavanaan. Juhani Laitalan läsnäolo ei pysty yksin kannattelemaan esitystä, josta jää tyhjänpäiväinen vaikutelma.
Esityksen valopilkku on rytmisesti osaavan Johanna Reilinin hahmottelema Hillevin hahmo, joka hyvyydellään sulattaisi syvimmänkin jään.
Myöskään esityksen visuaalisesta puolesta ei ole pahaa sanottavaa, Anne Laatikaisen lavastus on tasapainoinen ja toimiva.
Ole ensimmäinen joka kommentoi