Press "Enter" to skip to content

”Kertokaa se stoori” – Miten TT:n Kansalliskirjailijassa näytellään?

Tämä on toinen monesta Kansalliskirjailijaa esityksenä tarkemmin analysoivista kirjoituksista. SISÄLTÖVAROITUS: Saattaa sisältää paljastuksia esityksen sisällöstä ja juonesta!


Kansalliskirjailijan näyttämöversio on varsin näyttelijävetoinen esitys. Vaikka esityksessä käytetään paljon visuaalisia keinoja, ei esityksessä tai sen juonessa tapahdu mitään ilman näyttelijöitä tai heidän keskinäistä vuorovaikutustaan.

Esityksen materiaali rakennettiin jo kevään harjoituksissa. Työryhmä mietti, kokeili, improsi ja valmisti kohtaukset muotoon, jossa ne pääosin pysyivät ensi-iltaan saakka. Kohtausten keväisistä raakaversioista kuvattiin taltiot ja kun harjoitukset syyskuussa jatkuivat, kohtauksia muisteltiin videoiden avulla.

Aivan harjoitusten alussa en ollut paikalla, joten minun ei ole mahdollista tietää mitään prosessin alusta. Esityksen tyylilaji – josta olen kirjoittanut aikaisemmin – oli näyttelijöillä hallussa jo syksyn harjoitusperiodin alussa siinä määrin, että treeneissä vallitsi tila, jossa saattoi leikkiä ja varioida tilanteita ja hahmojen ilmaisua.

Kansalliskirjailjan näyttelemisen tyyliin vaikutti tyylilajin ja kirjoitetun materiaalin lisäksi kaikki mitä näyttämölle tuli: tarpeisto, puvut, lavastus, videoprojisoinnit ja muu skenografia. Esityksessä on valtava määrä vaatteita, peruukkeja ja irtokarvaa. Tarpeistonhoitaja Petti Puhakan mukaan esityksen tarpeistolista oli hänen työuransa ajalta ”pisimmästä päästä”. Kampauksista ja maskeerauksesta vastaava Kirsi Rintala veisteli peruukkeihin viitaten eräässä tuotantopalaverissa, miten ”taas on kaivettu kaikki vanhat raadot esiin”.

Tarpeistossa ja puvuissa on näyttelijöillä paljon muistettavaa. Näyttelijäntyö, jota kohti Mikko Kannisen ohjaus työryhmää vei, pysyi kuitenkin perusasioissa. Keskeistä siinä oli ilmaisun selkeys, tilanteiden suoraviivainen dynamiikka, hahmotuksen nopeus, kollegoiden kuunteleminen ja tilanteen kannattelu. Tässä esityksessä ei niinkään ole tärkeää, millaisen kuvauksen näyttelijä hahmostaan tekee, tai onko kuvaus naturalistisen todenmukainen, vaan pikemminkin se, miten sujuvasti tarina kulkee.

Kansalliskirjailijassa ei niinkään kuvata hahmoja kuin tilannetta tai asennetta. Näyttelemisen ja tyylilajin tulee mahdollistaa katsojalle syntyvä tunne, että esityksessä voi tapahtua mitä tahansa. Tässä nähdäkseni esitys onnistuu varsin hyvin. Leikillisyys tarttuu katsojaan ja saa tämän odottamaan vauhdikkaan kohtauksen perään toista samanlaista.

Vaikka näyttelijäntyö näyttää esityksessä hyväntuuliselta ja ”höttöiseltä improlta”, kuten ohjaaja Kanninen toivoi (vrt. tekstini esityksen tyylilajista), on se kuitenkin rakennettua, niin kuin mikä tahansa muukin teatteri-ilmaisu.

Vaikka Kansalliskirjailijan näyttämösovitus kertookin teatterintekemisestä, se ei sisällä viittauksia tai lauseita siitä, miten ryhmän harjoittelemassa esityksessä tulisi näytellä. Ryhmän motiivina on sananmukaisesti ”kertoa se tarina”. Ainoa kohta repliikkimateriaalissa, jossa aihetta millään tavalla sivutaan, on kun G:n hahmo (Ville Mikkonen) puolustautuu moitteelta, ettei hän ole lukenut tai aiokaan lukea kirjaversiota, tai mitään muutakaan tarinan kohteeseen, Väinö Linnaan liittyvää:

”Mä koitan vähän niinku toista näkökulmaa. Mä koitan eläytyä.”

Miten tällaisessa teoksessa eläydytään? Ja mihin eläydytään, kun hahmojen nimetkin ovat vain kirjaimia, ja aina ikään kuin fiktiivisen kelmun alla? Tietenkin on selvää, että G yrittää eläytyä Väinö Linnan mielenmaisemaan, eikä niinkään hänen tarinansa hahmoihin.

Onko esimerkiksi tekstin oppiminen erilaista, kun teksti on arkisen keskustelun kaltaista, eikä toiminta välttämättä suoraan ohjaa puhetta? Miten näytellä ei-näyttelemistä?

Kun jokainen hahmo on vieläpä sangen näyttelijänsä oloinen, näköinen ja kuulostaakin esittäjältään, on kysymys ”hahmoon uppoamisesta” oikeastaan tarpeeton.

Yksi työkalu, jolla näyttelijäntyötä Kansalliskirjailijassa voisi jäsentää, on amerikkalaisen näyttämötaiteen tutkija Bert O. Statesin hahmottelema jännite erilaisten läsnäolon moodien välillä. Hieman vaikeatajuisessa artikkelissaan States jakaa läsnäolon moodit kolmeen, itseään ilmaisevaan, yhteistoiminnalliseen ja esittävään moodiin, jotka jäsentävät paitsi näyttelijän suhdetta materiaaliinsa, myös tämän suhdetta katsojaan.

Tampereen Teatterin esityksen näytteleminen nähdäkseni edustaa kahta ensin mainittua, sillä juuri missään kohdassa esityksen näytteleminen ei tarjoa katsojalle täysin passiivisen vastaanottajan roolia.

Kansalliskirjailijan näyttelijäntyö on pääasiassa itsetietoista ja kertovaa, ja siellä missä tarina tai hahmo näyttääkin tempaisevan näyttelijän mukaansa, se on selvästi ”tehtyä” tai rakennettua: intensifioitua, haltioitunutta, kiihkeää ja painotettua – näyttelijät ilmiselvästi käyttävät jotain keinoja. (States 2010, 87-117.)

Tässä vaiheessa on reunahuomautettava, että kun puhun näyttelijäntyön teorioista, tai muusta puoliakateemisesta sanastosta, ei nk. rivikatsojan ole tarvis tietää niistä tuon taivaallista nyt taikka vastaisuudessakaan. Niissä voi kuitenkin piillä keinoja ymmärtää tai jäsentää näyttelemistä, ja niiden kautta teatterista tai muusta esittävästä taiteesta voi saada enemmän irti.

Näyttämöhahmojen persoonasta käytiin työryhmän kesken keskusteluja. Lopulta ymmärtääkseni painotettiin tulkintaa, että hahmot ovat näyttelijöidensä näköisiä, mutta he oikeastaan saivat itse valita, miten paljon hahmoissa on näyttelijää itseään. Ohjaaja Mikko Kannisen mukaan ”teatterissa voi olla fiktiivinen teatterinjohtaja ja Jukka Leisti näyttämöllä yhtä aikaa”. Kun esityksen ilmaisu vakiintui, hahmot väistämättä erosivat alkuperästään jonkin verran.

Toinen, ilmeisempi jo olemassa oleva teatteriteoreettinen jäsennys on kotoisin Bertolt Brechtin kirjoituksista. Hän kuvasi oman teatterikäsityksensä mukaisen eeppisen teatterin näyttelijälle tavoiteltavaa asennetta kirjoituksessaan ”Katukohtaus”. Kirjoituksessa esitetään tilanne, jossa ”liikenneonnettomuuden silminnäkijä esittää paikalle kerääntyneille katsojille, miten onnettomuus tapahtui”. Tavoitteena on, että katsojat voivat arvioida itse, mitä onnettomuudessa tapahtui. Jäljittelyn ei tarvitse olla täydellistä, ja esittäjällä saa olla jonkinlainen asenne tapahtuneeseen. (Brecht 1991, 117-124.)

Toinen keskeinen käsite Brechtin ajattelussa on gestuksen käsite. Brechtin itsensä määrittelemänä käsite jää sanalla sanoen hämäräksi, mutta ajan saatossa se on vakiintunut tarkoittamaan sellaisia – pääasiassa ulkoisia – ilmaisuja, joilla ilmaista esimerkiksi hahmojen asemaa tai statusta omassa kontekstissaan. Gestus voi ilmentyä vaikkapa eleinä, puhetavoilla, tietynlaisena suhtautumisena muihin tai yksinkertaistetummin vaikkapa pukeutumalla poliisin hattuun ja pamppuun, mikä tuottaa katsojalle nopeasti tulkintoja tilanteesta. (Brecht 1991, 98.)

Kansalliskirjailija on suorastaan brechtiläisen gestuksen paraatia. Esityksessä on kymmeniä hahmoja, jotka luonnostellaan yksinkertaisilla keinoilla valtavan nopeasti ja yksinkertaisin keinoin. Esityksessä ei useinkaan näytetä edes pyrkivän tunnistettavuuteen tai samankaltaisuuksiin historiallisten esikuvien kanssa, mikä voi häiritä näköiskuvaukseen tai vakavampaan ilmaisuun mieltynyttä katsojaa. Tässä esityksessä sillä on kuitenkin enemmän jopa sisällöllinen viesti: koska emme voi tietää, miten historiallinen henkilö jonkin asian koki, voimme esittää siitä vain ehdotuksen.

Kansalliskirjailija on pullollaan vastaavia ehdotuksia, kertomuksia ja versioita. Itse Linnaakin esittää neljä eri näyttelijää, tai tässä tapauksessa näyttämöhahmoa.

Eräs yksittäinen asia, joka määrittää näyttelemistä Kansalliskirjailijassa, on näyttelijöiden käsissä jatkuvasti kulkeva pieni käsikäyttöinen savukone. Näyttelijät käyttävät savua useassa kohtauksessa, ja yleensä se merkkaa tupakansavua, jota takavuosina monissa huoneissa nähtiin. Tästä kirjoitan tulevassa tekstissä, jossa pohditaan esityksen skenografiaa.

Kertomuksen tasot näkyvät näyttelemisessä. Esimerkiksi B:n (Eeva Hakulinen, myöhemmin Karoliina Kudjoi) hahmossa on metataso usein läsnä. B ryntäilee, vaihtaa hahmoa ja peruukkia lennossa kesken kohtauksen, käyttelee savukonetta, mahdollistaa miesten lavatupakoinnin ja kahvittelun sekä rakentaa koko maailman heidän ympärilleen. Tämä alleviivaa myös sitä pisteliäisyyttä, jolla B kommentoi naishahmojen positiota Väinö Linnan teksteissä ja hänen elämänkertanäytelmässäänkin.

Ohjaaja Kannisen ohjeet näyttelijöille koskivat yhtä usein kulloistakin harjoiteltavaa tilannetta kuin isompaa kaarta.

”Anna upota sen väitteen, ennen ku reagoit.”

”Kaikki ajatukset pitää tulla jostain, muuten tää on junarata tai jono juttuja.”

”Ei niin, että [ääni]efekti, näytteleminen ja repliikki on tapahtuu yhtä aikaa. Peräkkäin.”

Kun näyttelijä Elina Rintala koittaa ottaa teatterinjohtajahahmossaan tilanteen haltuunsa, antoi    Kanninen hänelle ohjeeksi: ”Näyttele odotettu vastaus jo kysyessäsi.” Näin johtaja saa asennoitumisensa kautta ikään kuin edun suhteessa muihin. 

Kun Kirsimarja Järvinen rakenteli Lauri Viidan hahmoa, Kanninen ohjasi häntä: ”Viita kuuntelee kyllä, mutta itse puhuu aina jumalille.” Lauri Viidan itsekeskeinen hahmo on osittain tunnistettava olkatoppauksissaan ja peruukissaan, mutta lopulta sittenkin täysin epärealistinen ja tolkuton.

Kun Arttu Soilumo pohti, miten Linnan hahmo rakennetaan kohtaukseen, jossa nuori Veikko Sinisalo käy läpi Pohjantähden ykkösosan arviota:

”Kuuntele sitä Sinisalon lukemista. Nyt näytä, miten se vaikuttaa suhun. Siis teet sen tempon ja mielenmaiseman lisäks sellasen dynamiikan ja kaaren, millä kerrot miten se [arvostelu] vaikuttaa suhun siinä tilanteessa. Lähet aluks vaikka ihan katatoniasta liikkeelle.”

Harjoitusten loppuvaiheessa kohtauksia hiottiin yhä suoraviivaisemmiksi ja ilmaisua ikään kuin siivottiin kohtausten ja tilainteiden sisällä, millä haettiin esityksen kokonaisrytmin nopeutumista ja tietynlaista etukenoista ilmaisua.

Seuraavassa tekstissä arvioidaan esityksen skenografiaa sekä esityksen teatterikäsitystä.

Kuvat: Mikko Karsisto.

Mainitut lähteet:

Brecht, Bertolt: Kirjoituksia teatterista. Valtion painatuskeskus/Teatterikorkeakoulu 1991

States, Bert O.: Näyttelijän läsnäolo. Kolme fenomenologista moodia. Teoksessa Koski, Pirkko (toim.): Teatteriesityksen tutkiminen. Like 2010.

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.