Julkaistu Hämeen Sanomissa syyskuussa 2015.
Naisen keho yhteisön näpeissä.
Tampereen Työväen Teatteri: Taivaslaulu. Pauliina Rauhalan romaanin pohjalta sovittanut Seija Holma. Ohjaus Heidi Räsänen. Rooleissa Eriikka Väliahde, Tommi Raitolehto, Jari Ahola, Teija Auvinen, Jyrki Mänttäri, Suvi-Sini Peltola, Miia Selin, Jukka Saikkonen ja Auvo Vihro. Kantaesitys TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.8.2015.
Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu putosi hedelmälliseen maahan ilmestyessään toissa vuonna. Teos ryöpsäytti ennennäkemättömän avoimeksi keskustelun herätyskristillisten piirien, erityisesti lestadiolaisuuden yhteisönormeista ja teologiasta.
Romaani kiipesi myydyimpien kirjojen listan kärkeen kuukausiksi. Kirjailijan kotikaupungin Oulun kirjastoissa teos on ollut kaikkien aikojen varatuin nide. Tänä vuonna teos nähdään teatterinäyttämöillä Tampereella ja Oulussa.
Teoksen kerronnan voima perustuu päähenkilöiden näkökulmaan. Tarinassa Vilja ja Aleksi ovat rakastuva vanhoillislestadiolainen nuoripari, jotka kertovat vuorollaan tarinaa ensimmäisessä persoonassa.
Näyttämöllä rakkauden, uskon ja syyllisyyden kolminaisuus lihallistuu uskottavasti päärooleja tekevien Eriikka Väliahteen ja Tommi Raitolehdon näyttelijäntyössä. Varsinkin Väliahteen suoritus on hieno, hän antaa draaman käyttöön koko kehonsa varpaanpäitä myöten.
Lapsen toisensa jälkeen maailmaan saattava nainen uupuu sekä keholtaan että mieleltään. Maailmallinen arki uuvuttaa nuoren perheen ja mieliin ui kapina.
Vanhoillislestadiolaisuuden teologian opinkappale ehkäisystä pidättäytymisestä politisoi ihmisen henkilökohtaisimman asian, hänen oman kehonsa. Normia vastaan asettuva yhteisön jäsen on pakotettu siihen, että yhteisö ottaa hänen kehonsa haltuun. Tätä problematiikkaa esitys kuvaa hyvin.
Itse uskoa se ei kuitenkaan tuomitse. Ihmisen omat valinnat ovat tarinan kaikille hahmoille kipeitä. Usko voi muuttaa muotoaan, mutta luopua siitä ei välttämättä tarvitse.
Seija Holman laatima näyttämösovitus tuottaa Heidi Räsäsen ohjauksessa hieman kulmikasta dramaturgiaa. Näyttämöllepano on rytmisesti tasapainoinen ja visuaalisesti kiinnostava. Parhaimmillaan esitys on näyttäessään ulkopuolisten voimien vaikutusta ihmisessä. Rakkaus ja syyllisyys vievät kehoa, usko kohottaa sielua, yhteisön tahto pitelee naisen kohtua.
Lestadiolaisen liikkeen sisäistä keskustelua kuvatessaan dramaturgia onnahtelee. Aiheen ympäriltä saisi esiin vielä kiperämpääkin draamallista vääntöä. Teoksen sisäistä dynamiikkaa häiritsee hieman yhteismitaton näyttelijäntyö. Sivuhahmoja, varsinkin aikuisten esittämiä lapsihahmoja on väliin tyylitelty tarpeettoman sketsimäisiksi.
Näyttämö on tyylikäs. Pirjo Liiri-Majavan lavastus ja TJ Mäkisen valot luovat moneen taipuvan ja kauniin tilan. Niklas Vainion suunnittelema, lähes läpisävelletty äänimaailma kannattelee esitystä rytmisesti.
Ole ensimmäinen joka kommentoi