Julkaistu Hämeen Sanomissa syyskuussa 2015.
Tampereen Työväen Teatteri: Yksi halusta toinen rakkaudesta. Ohjaus ja käsikirjoitus Kari Heiskanen. Rooleissa Aimo Räsänen, Teija Auvinen, Janne Kallioniemi, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin ja Karoliina Kudjoi. Lavastus Markku Hakuri, puvut Jaana Aro, valot Sami Rautaneva. Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 17.9.2015.
Nyt ollaan harvinaisen kokemuksen äärellä, suomalainen draamakantaesitys näin suurella näyttämöllä. Valinnan rohkeutta on pakko ihailla. Kyseessä on suuren salin esitys, joka ei sisällä musiikkinumeroita tai välkehtivää silmäkarkkia. Suuren panostuksen vuoksi esitykseltä on lupa odottaa suuria.
Kari Heiskasen kirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä on yritystä sukupolvidraamaksi. Se on komediallinen projekti törmäyttää hyvinvoivan sodanjälkeisen sukupolven haluja ja hairahduksia aikamme moraalikäsityksiin. Se on arvokas yritys arvioida tämän päivän keski-ikäisten henkistä perintöä, minkä se tekee lempeän harvalla kammalla.
Ohjaus ja näyttelemisen tapa ovat Heiskaselle tyypillisen rentoja. Rytmi on vaivattoman virtaavaa, sanailu nokkelaa ja kepeää, eikä näyttelijöiden tarvitse punnertaa jatkuvasti psykologisoiden. Katsomiskokemuksena esitys on helppo. Nauraakin saa aina välillä. Käsiohjelmaankin kirjatut viittaukset muuhun näytelmäkirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin tuottavat nautintoja.
Näyttelijät tekevät laadukasta, osin rakastettavaa, joskin hieman turvallisuushakuista työtä.
Prosessi jatkuu esityksen jälkeenkin. Mistä oikein oli kyse?
Rentous ja kepeys ovat vain pintaa. Seksuaalimoraalin kipeimmät kierteet tuodaan salaa katsojan ratkaistaviksi, sillä esitys ei lopulta niitä ratkaise. Onko pettävä mies aina sika? Onko prostituoitu nainen automaattisesti syntinen?
Ihmisenä olemisen ongelmat tiivistyvät kaksinaiseen moraaliin ja moralismiin, joka rakentaa seiniä, ei pelkästään ihmisten välisiin suhteisiin, vaan myös ihmisen ja hänen oman sydämensä väliin.
On vaikea ennustaa, miten näytelmä tulee menestymään. Sen hämmentävä monimielisyys ei tuota puhdistavaa katarsista, vaan katsojan omaatuntoa kiusaavia moraalikysymyksiä. Onko rakkaus koskaan puhdasta? Koska lopetan valheellisuuden? Kiusallisten kysymysten esittäjää ei ole tapana rakastaa. Siksikin esitys on rohkea.
Kaikissa pyrkimyksissään esitys ei kuitenkaan aivan onnistu. Elämän kipeimpiä kohtia ei kertaakaan tuoda draamaksi, vaan ne käydään läpi kertomuksina tekstissä, jolloin ne jäävät ohuiksi.
Parhaiten draamallistuvat juuri seksuaalimoraalin kysymykset, mutta elämän kirjon kuvaukseen ei riitä se, kuka ketäkin pani. Nyt suuren sukupolvidraaman odotuksista kuoriutuu sinänsä ansiokas, hyvinvoivaa viiskyt-ja-risat -kansaa ja sen moraalin ohuutta kuvaava tapakomedia.
Mielenkiintoisinta, vaikkakin ristiriitaista esityksessä on se, miten miehen ja naisen sukupuoliodotuksia liikutellaan. Hairahtumaton nainen, vaimo, kohotetaan suorastaan pyhimyksen asemaan, kun tämä uhraa rahansa rakkauden vuoksi. Mutta kaipaako nainen pyhittämistä?
Ole ensimmäinen joka kommentoi