Julkaistu Hämeen Sanomissa lokakuussa 2015.
Tampereen Työväen Teatteri: Kohtalon tango. Arturo Pérez-Reverten romaanista sovittanut ja ohjannut Tiina Puumalainen. Rooleissa Nicke Lignell, Emma-Sofia Hautala, Jyrki Mänttäri, Soili Markkanen ja muita. Lavastus Teppo Järvinen, valot Juha Haapasalo, puvut Marjaana Mutanen, koreografiat Osku Heiskanen, Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö. Kantaesitys TTT:n suurellä näyttämöllä 8.10.2015
Tiina Puumalainen on sovittanut ja ohjannut espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten romaanista häpeämättömän tyylikkään ja viihdyttävän näyttämöversion. Sen kerronnallisia osuuksia kannattelevat oivallisesti rakennettu rytmiikka ja kuulaan kuvaileva visuaalisuus. Dramaturgiassa vuosikymmenten ja tuhansien kilometrien välimatkat ylittyvät notkeasti kuin sävellyksen eri osat buenosairesilaisessa tango nuevossa.
Esityksen keskushenkilö Max Costa on argentiinalaissyntyinen sotilas, onnenonkija, gigolo ja herrasmiesvaras, jonka kohtalona on törmätä samaan naiseen erilaisissa historiallisissa tilanteissa. Mecha Inzunza on varakas perijätär, joka Costalle aina liian kaukana saavutettavaksi.
Tarina on hieman vanhanaikainen veijaritarina, joka sijoittuu latinalaiseen maailmaan Argentiinasta Ranskan kautta Italiaan.
Costan ja Mecha Inzunzan roolit on hajotettu kahden näyttelijän esitettäviksi. Nuorta Costaa esittävä Nicke Lignell on saanut vastinparikseen Emma-Sofia Hautalan, jonka taipuisa kehollisuus on esityksen kuuma sydän.
Hautala sopii hyvin glamoröösin kohtalottaren rooliin, hän on kuin suoraan 1930-luvun elokuvasta, kasvojensa luustoa myöten. Lignellin ja Hautalan tanssikohtaukset pistävät katsomossa linssit huuruun.
Vanhoja rakastavaisia esittävät Soili Markkanen ja Jyrki Mänttäri esittävät arkistuneen ja varttuneen version parista. Intohimo on yhä osa roolia, mutta osat ovatkin yhtäkkiä vaihtuneet. Vanhenevan Max Costan suru vääjäämättömän edessä koskettaa.
Näyttämö näyttää ja kuulostaa hyvältä. Teppo Järvisen lavastus ja Juha Haapasalon valosuunnittelu luovat ehjän ja harvinaisen näyttävän skenografian. Suurilla väripesuilla ja kekseliäällä teatteriteknologialla luodaan toisilleen kontrastisia maailmoja ja kauniita kuvia, jotka tihkuvat menneen maailman säihkettä. Teatterispektaakkelin kikkapussista jäävät käyttämättä melkein ainoastaan virtaava vesi ja elävät eläimet.
Esitys on trimmattu niin virtaviivaiseksi, että perinteinen puhenäytteleminen ja roolihahmojen rakentaminen jäävät syrjään. Kuvat rakentuvat paikoin täysin visuaalisuuden ja sujuvan virtaavuuden ehdoilla.
Yksityiskohtien tulvasta ei pysty rekisteröimään läheskään kaikkea. Esitys on draamallisesti parhaimmillaan, kun eri aikatasoista rakentuu ristivalottavia kohtauskollaaseja.
Oikeastaan esityksen ainoa ongelma on sen etäisyys meistä katsomossa. Kertooko se meistä mitään, mitä emme jo tiedä? Haastaako se nykykatsojaa menneen maailman hengellään? Toisaalta tämä ei ole sellainen esitys – tämä on tehty lämpöä, kiihtymistä ja viihtymistä varten.
Ole ensimmäinen joka kommentoi