Julkaistu Hämeen Sanomissa 25.9.2021
Tampereen Työväen Teatteri: Poikakoodi. Käsikirjoitus Kati Kaartinen. Ohjaus Olka Horila. Lavastus Teppo Järvinen, puvut Marjaana Mutanen, valot Sami Rautaneva, äänisuunnittelu Niklas Vainio. Rooleissa Verneri Lilja, Minna Hokkanen ja Heidi Kiviharju. Kantaesitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.9.2021.
Tänä vuonna on ollut vaikeaa välttyä Kati Kaartisen kirjoittamalta materiaalilta. Kaartisen Ylelle käsikirjoittama Armi Aavikko -aiheinen kuunnelmasarja on saanut paljon huomiota ja kiitoksia, rikkonut jopa kuunteluennätyksiä. Tänä syksynä Kaartisen tekstejä esitetään Tampereen Työväen Teatterin ja Yle Areenan lisäksi ainakin Kansallisteatterissa.
Kaartisen kirjoittama Poikakoodi on aikamoinen järkäle. Se on kunnianhimoinen yritys kertoa nykyajan ongelmista nykyajan perheessä, joka hajoaa viikko viikolta uudestaan.
Näytelmän perhe koostuu äidin, hänen poikansa ja tämän muunsukupuolisen sisaruksen kolmiosta. Teini-ikäinen poika etsii identiteettiään sekä rajoja itsensä ja muun maailman välillä. Paineet purkautuvat aggressionkin kautta.
Äiti taistelee väsymyksensä, lastensa tarpeiden sekä ilmiöiden ja informaation kiihtyvän hyökyaallon alla, eikä enää oikein tunne itseään. Äiti on aina joko töissä tai lepäämässä töitä varten, eikä pysy lastensa perässä, vaikka miten yrittäisi. Muunsukupuolinen N elää heidän välissään sovitellen, oman sisäisen taistelunsa muilta peittäen.
Arki ruhjoo, jatkuvasta taistelusta syntyy kuormaa, eikä ole aikaa tai tilaa olla ja viipyä hetkessä. Herkkyys ja hämmennys peitetään, vaikka keholliset muutokset ja jokapäiväinen kasvaminen vaatisivat juuri pysähtymistä.
Näyttelijät tekevät sisäistettyä ja hienoa työtä, minkä vuoksi näytelmää on välillä vaikea katsoa. Olka Horilan ohjauksen tarkan realistinen kehollinen ilmaisu tuottaa muistumia esimerkiksi Ken Loachin elokuviin, joissa arki on lähes aina kauheaa.
Varsinkin Verneri Liljan hahmon raivokohtaukset imevät katsojan keskelle hermoja raastavaa tilannetta, johon haluisi katsomosta käsin puuttua. Liljan fyysinen tulkinta hahmostaan on jonkinlaista hyperrealismia – yhtä aikaa rajua ja teinipoikamaisen kömpelöä, kuin hän ei tietäisi raajojensa sijaintia. Omasta suusta tulevat loukkaukset satuttavat kuitenkin myös itseä.
Minna Hokkasen suoritus kaikkeen väsyneenä äitinä on täynnä surua ja sitä kannattelevaa synkkää rakkautta, ja se tuntuu kehossa katsomossakin.
Heidi Kiviharjun tulkinta N-hahmosta on kiiltelevän kirkas. Vaikka hänen hahmonsa ilmiasussa kiteytyy kärsimys ja raskas omaan toimintaan kohdistuva moraalinen perfektionismi, onnistuu Kiviharju tuomaan esitykseen rauhaa ja tasapainoa.
Oma kepeyttä ja kerronnallista dynamiikkaa synnyttävä elementtinsä on Teppo Järvisen suunnittelema lavastus, joka on yhtä aikaa lämmin koti ja sieluton vuokrakennosto.
Poikakoodi on katsojalleen haastava. Sen materiaali on runsas ja hajoilee tarpeettomasti esimerkiksi oikeistoajattelijoita siteeratessaan, mutta se sisältää myös toivoa. Vaikka oma epätäydellisyys turhauttaa, ja puhe tuntuu menevän ohi, tässä kodissa sentään vielä puhutaan.
Ole ensimmäinen joka kommentoi