Ilmestynyt Hämeen Sanomissa 11.2.2022.
Ahaa Teatteri: Amiraali. Mila Teräksen romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Antti Viitamäki. Lavastus ja puvut Aino Koski, valot Antti Kauppi. Näyttämöllä Oskar Hartman, Reetta Hyreen, Roosa Lehtinen ja Teemu Mäkinen. Kantaesitys 8.2.2022.
Tamperelainen lasten- ja nuortenteatteria tekevän Ahaa Teatterin uusi ensi-ilta on sovitus Mila Teräksen toissa vuonna julkaistusta romaanista Amiraali. Alkuteos on herkkä ja omaleimainen kuvaus nuoren seksuaalisesta ja sukupuolisesta heräämisestä sekä oman identiteetin etsinnästä. Esityksen on sovittanut ja ohjannut näyttämölle Antti Viitamäki.
Amiraali on kertomus pikkupaikkakunnalla asuvasta Niilosta, joka asuu isovanhempiensa kanssa ja viettää aikaa kavereidensa kanssa niin luonnossa kuin skeittiparkissa. Niilo kohtaa elämän avoimesti ja rohkeasti, mikä ei kuitenkaan suju ilman kipua ja kasvamista.
Valtavirrasta poikkeaminen ja ylipäätään herkkyys voivat olla kulttuurissamme yhä muita ärsyttäviä ominaisuuksia, jos on ulkomuodoltaan oletettavissa pojaksi tai mieheksi. Niilosta ei kuitenkaan ole äijäksi, vaikka kuinka väkisin yrittäisi. Vähitellen Niilo kuitenkin löytää rohkeuden kohdata oma persoonansa ja oppii suhtautumaan muiden oikukkaisiin odotuksiin. Matkaan mahtuvat ensimmäiset kokemukset seksistä, kesätyöstä ja meikkaamisesta.
Esitys toimii pitkälle tekstivetoisesti. Draama jakautuu tiukasti rajattuihin, lyhyisiin kohtauksiin, joissa näkökulma on Niilon. Väliin Niilo jäsentää maailmaa muistiin kirjoittamillaan runoilla.
Ahaa Teatterin nelihenkinen ensemble tekee Viitamäen ohjauksessa peruslaadukasta, mutta melko vähäeleistä työtä.
Se, että esitys on suunniteltu kiertämään kouluissa, vaikuttaa kokonaisuuteen. Kenties sen vuoksi Teräksen romaanin elävästi kirjoitettu aistimaailma valitettavasti katoaa. Dramaturgia on tiivis, lavastus ja muu visuaalinen ilmaisu korutonta ja pelkistettyä.
Toisaalta lavastuksen hallitsevin elementti, edestakaisin auki ja kiinni vedettävät verhot toimivat päähenkilön mielen taistelujen metaforana. Peitänkö sisäisen elämäni vai näytänkö sen, siinä pulma.
Koruttomuuden takana on kuitenkin paljon elämää. Sisällössä on niin paljon teemoja käsiteltäväksi, ettei ilmaisun totisuus tunnu missään kohtaa tylsältä.
Elämän absurdius ja merkityksen häilyvyys, luonnon kiertyminen kaikkeudeksi ympärillä, rakkaus ja sen menettäminen, rohkeus ja oman polun löytämisen kohtalonomainen löytyminen, yksinäisyys ja masennus – tematiikka on suorastaan yllättävän rikas näin tiiviiseen pakettiin.
Perhonen – tässä tapauksessa pitkiä matkoja muuttava amiraali, jonka siiven kuviointi on samanlainen sekä koiraalla että naaraalla – on muutoksen symbolina ehkä pikkuisen kliseinen, mutta kuitenkin toimiva.
Draaman kontrolloitu kokonaisuus hajoaa esityksen loppupuolella. Ikään kuin teatterille tulisi kiire lopettaa esitys. Toisaalta esitys puhkeaa kunnolla väreihin vasta viimeisellä viidellä minuutilla, kun Niilon persoona vihdoin lennähtää esiin kuorestaan.
Aksu Piippo
Ole ensimmäinen joka kommentoi