Kun lontoolaisen Mischief Theatren Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin komediahitti Näytelmä joka menee pieleen esitettiin Tampereen Teatterissa kaksi vuotta sitten, se saavutti pienoisen kulttimaineen.
Näytelmän esitys esityksessä -rakenne sekä teatteriin sijoittuva juoni olivat toki hedelmällisiä lähtökohtia komedialle, mutta tilannekomediassa oli pirteää anarkiaa, joka onnistui yllättämään katsojan kerta toisensa jälkeen.
Yllättävyys onkin ajoituksen ohella komedian toimivuuden kannalta tärkeimpiä muttereita. Komedian rytmin tulisi olla katsojan edellä, ja on yksinkertaisesti tylsää, jos vitsit ovat ennalta arvattavissa.
Samojen kirjoittajien uudempi näytelmä Tämä on ryöstö! häviää kaikessa edeltäjälleen. Käsikirjoitus ei valitettavasti tarjoa yhtä mielenkiintoisia lähtökohtia katsojaa yllättävään komediaan.
Tältä pohjalta on myönnettävä jo tässä kohtaa, että Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä nähdyn kantaesityksen vertailu Tampereen Teatterin esitykseen on hieman epäreilua. Odotukset on viritetty liian korkealle.
Alkuun Tommi Auvisen ohjaus esittelee esityksen tyylilajin, joka on hieman omituinen vanhahtavan esityksen imitaatio tai pastissi, jossa näytellään hieman kohotetusti, sarjakuvamaisesti ja deklamoiden, kuin oltaisiin tekemässä satiiria kehnosta, huomionkipeästä näyttelemisen tavasta, koko ajan omaa tekemistä ironisoiden.
Ehkäpä tämä voisi toimia, kyllä, ajattelen, mutta jo intron jälkeen kohtaukset tuntuvat seisovan, eivätkä vitsit naurata. Sanaleikit ovat väkinäisiä. Ihan kuin jotain häviäisi käännöksessä. Lisäksi brittimaisemaan alun perin sijoitetut hahmot eivät istu Tampereelle istutettuun käännökseen. Tunnistettavat kulttuuriset kuvat eivät siirry kovin hyvin.
Tässä vaiheessa tiedämme jo, että ryöstökomediassa ei juuri ole mukavia henkilöhahmoja. Jokainen tässä kaupungissa on huijari. Vaikuttaa hieman kyyniseltä.
Päätän pitää mieleni avoimena ja antaa mahdollisuuden. Seuraavan kohtauksen vitsit vain eivät ole hauskoja tai ne ovat täysin ennalta arvattavia. Huomaan yrittäväni hoputtaa näyttelijöitä mielessäni, kuin suosikkiseurani pelaajia futismatsissa. Yllättäkää minut, antakaa palaa!
Alan laskea, montako kertaa nauran. Huomaan hörähteleväni Samuli Mujeen tekemiselle. Pisteet siitä hänelle, mutta kaikkiaan naurujen laskeminen ei voi olla hyvä merkki. Tämä ei nyt tempaa mukaansa.
Alan surra jo etukäteen, mitä vastaan, kun minulta kysytään mitä mieltä olen esityksestä. Pohdin, onko esitys tehty tarkoituksella niin, että se muistuttaa parodiaa kehnosta komediasta.
Moni muu katsoja tuntuu kuitenkin viihtyvän. Mutta enhän voi katsoa kuin omista lähtökohdistani.
Venäläinen kirjallisuudentutkija Viktor Sklovski kirjoitti aikanaan taiteellisten keinojen automatisoitumisesta. Hänen mukaansa kirjallisuuden – tai laajemmin taiteen – keinot olivat jatkuvasti vaarassa automatisoitua, mikä yksinkertaistettuna tarkoittaa, että taiteen kokijoina totumme ilmaisuihin ja keinoihin, eivätkä ne enää yllätä meitä.
Tästä näkökulmasta Tämä on ryöstö! on miltei läpikotaisin automatisoitunut. Vaikka se on täynnä intoa ja tekemistä, se ei toteuta komediallisia hyveitä. Vaikka siinä on hienoa näyttämöteknistä suorittamista ja jopa akrobatiaa, se ei saa edes hyvälle tuulelle. Se ei yllätä tai naurata.
Ajoituksen löysyys, vitsien arvattavuus ja esityksen kyyninen asenne saavat sen hyvätkin hetket tuntumaan harmailta. Jos Saska Pulkkisen huima soolo esitettäisiin jossakin television talentshowssa, se keräisi miljoonia klikkauksia.
Saahan nähdä, ehkä tämä tästä, mietin, kun palaan väliajalta. Tässä kohtaa kuitenkin käsikirjoituksen todellinen matalamielisyys paljastuu. Kun esitetään kohtausta, jossa huoneeseen astuva voisi käsittää väärin jotakuta tajuttomana olevaa raiskattavan takapuoleen – ja tämä todella on kohtauksen vitsi – alan miettiä, pitäisikö minun puuttua tähän. Nousta penkistä ja kysyä, mitä ihmettä te siellä näyttämöllä teette, onks tää teidän itsenne mielestä hauskaa, häh.
Sitten sattuu toinen hassunhauska väärinkäsitys, ja tajuissaan oleva rosvo raiskataan peräsuoleen kaapissa. Sekin on vitsi, ja tapahtumaan palataan, vitsillä.
Henkilöhahmoa, jota on koko elämänsä kusetettu, hakataan kaksi minuuttia putkeen hauskasti kepillä ja mapilla, jonka lisäksi hänen päätään hakataan pöytään. Tämä on tietenkin sarjakuvamaista hölmöilyä, jossa ääniefektit tulevat myöhässä, kuin kertoen, ettei oikeasti satu, mutta henkilöhahmoa näytelmän sisällä kyllä sattuu.
Kyynisyyttään alleviivaten kirjoittajat ratkaisevat saman henkilöhahmon kaaren niin, että tämä hyppää ikkunasta ja tekee itsemurhan. Tämä on esityksessä olevinaan hauskaa. Kaikki huijaavat kaikkia, kenelläkään ei ole hyvä sydän, katsoja ei samastu yhteenkään hahmoon, homoseksuaalinen väkisin yhtyminen on vitsi.
Tietenkin kaikesta saa vitsailla. En vastusta mustaa huumoria. Ollakseen laadukasta, se on kuitenkin tehtävä taiten. Sille on luotava sellainen konteksti, että se on kipeydestä huolimatta hauskaa ja se naurattaa. Tässä sitä ei ole selvästikään osattu.
Toiveikasta odotusta ei tällä kertaa siis palkita.
Voisin ajatella, että kyseessä on sarja vahinkoja. Että ohjelmistovalinta on tällä kertaa menestyneiden tekijöiden huti, että komedia ei nyt vain toimi, ja että vitsit ovat kohdallani vääränlaisia.
Esitys on kuitenkin lopulta niin vastenmielinen, että on pakko ajatella myös toisin. Voihan olla, että esitys on tehty juuri tällaiseksi – että se on ulkoisesti prameasti toteutettu kömpelö ja kyyninen farssi, joka ei naurata, ja jonka jälkeen katsojasta tuntuu, että tätä on hassunhauskasti tökätty takapuoleen. Se ei ole hauskaa, vaan surullista.
Ole ensimmäinen joka kommentoi