Paina "Enter" hypätäksesi sisällön yli

Teatteritarinoita lähiöstä ja mielisairaalasta

Julkaistu Keskisuomalaisessa 9.10.2002

Kas mikä ihana ruttuinen lehtileike!

Tampereen Teatteri: Yksi lensi yli käenpesän. Ken Keseyn romaanin pohjalta sovittanut Dale Wasserman. Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen.

Tampereen Työväen Teatteri: Sydänkohtauksia, eli näin tehtiin Kummisetä. Kari Hotakaisen romaanin pohjalta sovitus ja ohjaus Sirkku Peltola.


Tampereen teattereiden näyttelijöitä kelpaa katsella työssään

Mielisairaalaan sijoitetut tarinat ovat teatterintekijöille kiitollista materiaalia. Hahmot ovat enemmän tai vähemmän friikkejä, naiset ja miehet, hoitajat ja hoidettavat. Mielenkiintoisia oikkuja, ristiriitaisia luonteita, hurjia, kuumalämpöisiä kohtauksia ja kaikki yhteen sovitettavissa; nenä korvan paikalle, kuten Picasson maalauksissa.

Ken Keseyn romaani Yksi lensi yli käenpesän on viime vuosisadalla kirjoitetuista mielisairaalatarinoista kaiketi kuuluisin, ei vähiten siitä tehtynä elokuvana, jonka ohjasi Milos Forman.  Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämölle tarinan on ohjannut Anna-Elina Lyytikäinen.

Näyttelijöille on annettu ohjauksessa tilaa. Jukka Leisti briljeeraa ja kikkailee pääosassa R.P.McMurphynä. Leistin ansioksi on kaiketi laskettava se, etten tullut kertaakaan verranneeksi häntä elokuvaversion McMurphyyn, jota näytteli Jack Nicholson. Kukaan näyttelijöistä ei petä, ja varsinkin potilaiden roolit ovat ehjiä. Erikseen haluan kiittää Kake Aunesnevaa ja Mikko Rantanivaa, hyvää työtä.

Jos esitystä arvioi puhtaasti työnä, siinä on paljon hyvää. Skenografia ja äänimaailma toimivat. Reilusta kahdesta ja puolesta tunnista jää kuitenkin vähän ontto olo. Tuttu tarina tulee kerrotuksi taas kerran, mutta siihen se valitettavasti jää. Kaipaisiko tämä stoori jo selkeää uustulkintaa, edes rohkeampaa uutta näkökulmaa? Onko tähän valittu lajityyppi, jonkinlainen tyylitelty realismi liian sileää? Kaikki tehot eivät pääse materiaalista ulos.

Kummisetä on kuvattu Suomessa!

Tampereen Työväen Teatterissa sai ensi-iltansa jo syyskuun puolella Kari Hotakaisen romaaniin perustuva Sydänkohtauksia – eli näin tehtiin Kummisetä. Hotakaisen kolme vuotta sitten ilmestynyt romaani tarkasteli suomalaisen perheen tilaa useiden kerrosten läpi, yhtä aikaa läheltä ja kaukaa valottaen.

Kirjan kaikkitietävä kertoja tarinoi Kummisetä-elokuvan kuvaukset tapahtumaan Pohjois-Helsingin Maunulassa. Elokuvahullu työtön laitosmies Raimo Kytöniemi sotkeutuu mukaan kuvauksiin ja perhe jää entistäkin enemmän taka-alalle miehen ajatuksissa. Perheen työssäkäyvä äiti, perheruljanssiin hukkuva vaimo Ilona hajoaa univelkansa alle hurjin seurauksin. Marlon Brando pukeutuu tikkitakkiin ja katoaa kotieläintilalle taputtelemaan lehmiä.

Hotakaisen romaanin siirtäminen näyttämölle on vaikea homma. Ei ole itsestään selvää, että lauseen tasolla operoiva kieli ja monimieliset ilmaisut siirtyvät sujuvaksi replikoinniksi ja toiminnaksi. Miten löytää rajattu, näyttämöllä toimiva näkökulma itsetarkoitukselliselta haiskahtavan fabuloinnin alta? Työväen Teatterin esityksessä moni asia toimii, ihan kaikki nähdäkseni ei.

Selin avaa lopussa pellit

Mikä sitten ei meikäläisen makuun iskenyt? Sirkku Peltolan sovittaman ja ohjaama näyttämöllepano on muodoltaan paljossa kuin 70-lukulaiset lähiöiden elementtitalot tänä päivänä, vetoisa ja nukkavieru. Siirtymät vuotavat kuin tiivistettä kaipaavat ikkunanpuitteet. Usein kohtaukset eivät ehdi käynnistyä kunnolla, kun ne jo katkaistaan.

Siinä missä Hotakaisen romaani katsoi suomalaista perhettä uudenlaisten näkökulmien ja nostalgisten populaariviittausten läpi, nyt etäännyttävänä elementtinä toimii melkein yksinään Kummisetä-elokuvan melankolinen ja dramaattinen musiikki.

Aluksi Nino Rotan sävellykset toimivat ovelana ja hauskana viittauksena ”toiseen maailmaan”, elokuvan ja Hollywoodin keinotodellisuuteen, mutta ennen pitkää ne alkavat maistua liian pitkään keitetyltä pastalta. Musiikki on pantu kantamaan varsinkin kohtausten leikkauksia, ja sitä soitetaan ehdottomasti liikaa.

Mikä sitten toimii? Näyttämösovitus sisältää muutaman todella komean ja liikuttavan kohtauksen. Ilonan roolin tekevä Miia Selin ja Aimo Räsänen hänen väkivaltaelokuviin seonneena miehenään tekevän uskottavan kuvan arjen ristiriitaisuuksiin uponneista nuorista vanhemmista.

Ilmaisuaan pitkään pidättelevä Selin avaa lopussa pellit, vuodattaa sammiollisen sanoja ja kyyneliä, ja rakentaa melkein yksin esitykseen hienon finaalin. Perhekuvan kaksoisvalotus tulee hyytävällä tavalla näkyviin. Henkisten umpikujien ja pidätetyn raivon takana on kaiketi sittenkin rakkaus.

Ole ensimmäinen joka kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *