Paina "Enter" hypätäksesi sisällön yli

Toimiva klassikkotulkinta juovuttaa katsojankin

Julkaistu Hämeen Sanomissa 29.1.2020.

Jeppe Niilonpoika (Joonas Heikkinen, keskellä) saa hetken ajan maistaa kaikkein hienoimpia aineita. Kuva: Kari Sunnari

Tampereen Työväen Teatteri: Jeppe Niilonpoika. Ludvig Holbergin näytelmäkäsikirjoituksen pohjalta ohjannut, suomentanut ja dramatisoinut Akse Pettersson. Lavastus Antti Matiila, puvut Sanna Levo, valot ja projisoinnit Juha Haapasalo, äänisuunnittelu Antti Puumalainen, musiikki Lauri Schreck. Näyttämöllä mm. Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Auvo Vihro. Ensi-ilta 25.1.


Tietyt näytelmäklassikot nousevat teatterintekijöiden tarkastelun alle tasaisin väliajoin. Niiden materiaali taipuu aina uuteen ajatukseen ja aikaan, ja uudet sukupolvet löytävät niiden sisällöistä puhuttelevaa tematiikkaa. Tanskassa ja Norjassa eläneen Ludvig Holbergin vuonna 1722 kirjoittama Jeppe Niilonpoika on sellainen.

Ohjaaja Akse Pettersson on tehnyt kolmesataa vuotta vanhasta monimielisestä moraliteetista kokonaan uuden version Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle.

Esitys on hieno. Se on sujuvasti rytmitetty absurdi tragikomedia, jossa on paljon kabareehenkisiä ja sketsimäisiä piirteitä.

Kohtaustasolla Holbergin alkuperäinen teksti on päällemaalattu ajoittain tunnistamattomaksi, dialogiltaan nykyaikaa hengittäväksi ja henkiväksi maisemien sarjaksi, jossa draama syntyy yhtä hyvin tunnelmista ja niiden välisistä eroista, kuin että se klassisesti näytettäisiin päähenkilön tekojen ja valintojen kautta.

Varsinkin päähenkilö Jepen humalaiset matkat halki öisen yhteiskunnan ovat upean surrealistisia, pitkiä montaaseja, joiden intuitiivisesta vyörystä ei voi kuin nauttia. Draaman rakenne vie katsojaa kuin alkoholi päihderiippuvaista Jeppeä.

Päähenkilö Jeppe on eräänlainen sosiaalinen ajankuva. Esitys näyttää, miten alkoholin ja muiden päihteiden haitallinen käyttö on yhteistä kaikissa yhteiskunnan kerroksissa.

Pahimmin kuitenkin käy niille, joiden aineelliset edellytykset ovat vähäisemmät. Alkoholin käyttö ei ehkä enää ole sukupuolittunutta, mutta oheishaitat usein ovat. Kumpi kärsii enemmän, juomisesta tykkäävä Jeppe, vai tämän kyllästynyt vaimo Nilla?

Tässä esityksessä juopunut ei ole hauska, ja näissä pidoissa moni ottaa turpaansa.

Jeppe ei kuitenkaan juovu pelkästään viinasta. Näytelmää on kautta historiansa pidetty kuvauksena myös vallasta juopumisesta. Pilan seurauksena Jeppe saa itselleen rajattoman vallan, eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Ehkä hieman asenteellinenkin ajatus köyhän juopon kehnoista kyvyistä johtamiseen on pidetty tässä tulkinnassa avoimempana, ja väärän kuninkaan päivä näyttäytyy todellisten vallanpitäjien pilkkana heikompaansa kohtaan.

Onko päihtyminen, milloin mistäkin – päihteistä, kuluttamisesta, kännykkäpeleistä – ollenkaan oma valintamme? Viekö joku meitä kuin pullo Jeppeä? Paljonko meissä on Jeppeä?

Joonas Heikkinen onnistuu Jepen roolissa. Hänen ihmettelevä olemuksensa saa katsojan puolelleen, ja Jepen kohtalo koskettaa aidosti. Esitys on hikinen urakka Heikkiselle, koko näytteljäensemblelle ja taustaorganisaatiolle näyttämömiehistä pukuhuollon vastaaviin.

Koko taiteellinen suunnittelu on esityksessä saumatonta. Pukujen, lavastuksen, valosuunnittelun ja äänimaailman lisäksi esitystä kannattelee monilahjakkaan muusikon Lauri Schreckin livenä soittama musiikki.

Ole ensimmäinen joka kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *