Paina "Enter" hypätäksesi sisällön yli

Uhma, jota ei toivo osakseen

Julkaistu Hämeen Sanomissa 20.10.2017.

Antti Mankonen (edessä) kannattelee harteillaan Teatteri Telakan Rajavirhe-esitystä. Kuva: Lasse Poser.

Teatteri Telakka & Teatr.doc: Rajavirhe. Käsikirjoitus Maksin Kurochkin, ohjaus Varvara Faer. Lavastus ja valot Perttu Sinervo, äänet Jani Orbinski. Näyttämöllä Antti Mankonen, Antti Haikkala, Anna Haukka, Sirke Lääkkölä, Jukka Toivonen ja Tomi Salmela. Arvioitu 13.10.


Millainen on tiedostavan ja herkän yksilön osa Venäjällä, varsinkin jos tämä on taiteilija ja kokee tärkeäksi kirjoittaa yhteiskunnan isoista asioista? Entä jos tämä henkilö on kotoisin maasta, jota nykyinen kotimaa miehittää? Kuinka ihminen löytää itselleen sopivan paikan olla? Millaisella linssillä hän tilannetta tarkkailee? Mitä tajunnan osia kansallinen identiteetti liikuttelee? Millaista on elää uhmaa, jota ei haluaisi kantaa?

Teatteri Telakan esitys Rajavirhe rakentaa itselleen korkean tornin kiivettäväksi. Kunnianhimoisen esityksen tavoite on muodostaa synteesi, jossa rinnastuvat sananvapaus, eri kansalliset identiteetit, taiteen tekemisen historialliset ja käytännölliset tasot, sota ennen ja sota nyt, yksilö ja yhteisö ja niin monet muut elementit, että niitä on vaikea edes nähdä, tiedostaa tai muistaa. Maksim Kurochkinin kirjoittama ja Varvara Faerin ohjaama esitys synnyttää kielellisellä tasollaan niin tiheän olotilan, että päässä suhisee – kuin yrittäisi omaksua Dostojevskia pikakelauksella.

Faerin ohjauksessa on kuitenkin pedagogista silmää, sillä näytteleminen on rentoa, suoraa, ja kepeää, siinä on esityksen omin sanoin ”lentoa”. Yleisö jaksaa kuunnella ja katsoa, vaikka esitys vaatii tekstinpaljoudessaan kyllä keskittymistä.

Kurochkin on ratkaissut monimutkaisen aihejärkäleen siten, että on sijoittanut näytelmään itsensä näköisen kirjailijahahmon, jonka monologia esitys käytännössä on. 

Antti Mankonen kannattelee Kurochkinin hahmossa harteillaan esityksen koko kaarta ja selviytyy työstä hyvin. Näyttelijäntyössä ei ole kikkailua, kasvattelua eikä ylipäänsä juurikaan tyylittelyä. Muun työryhmän tekemät pienemmät roolit ovat huolella tehtyjä ja jopa, jos näin voi näyttelijäntyöstä sanoa, fotorealistisia, olematta silti paatoksellisia. Ne ovat mainiosti annosteltuja viipaleita, jotka leikkaavat Kurochkinin maailman kanssa milloin mistäkin suunnasta.

Mankonen saa hyvää taustatukea esityksen äänimaailmasta, jonka on toteuttanut Jani Orbinski. Äänimaailma on tyylikästä ja hienovaraista, ja se toimii ikään kuin siltana esityksen keveiden ja teräksenraskaiden elementtien välillä. 

Telakan ja venäläisen Teatr.doc-ryhmän yhteistyössä tekemä esitys kertoo olevansa dokumenttiteatteria. Dokumentaarisuus tarkoittaa tässä yhteydessä isoa kasaa kertomus- ja haastattelumateriaalia. Katsojan on hyvä tuntea jonkin verran historiaa, sillä esitys peilaa aikaa Talvisodasta Neuvostoliiton hajoamisen kautta Ukrainan nykytilanteeseen.

Krimin ja Donbassin vertaaminen talvisotaan on oikeutettua, mutta esityksen tasolla vertailu jää etäälle, kertomuksen välittämäksi, eikä kohtaa katsojaa Kurohckinin oman tuskan volyymillä.

Esitys vierailee ensi vuonna sekä Ukrainassa että Venäjällä, ja on mielenkiintoista nähdä, millaisen vastaanoton uhmakas ja pelkäämätön esitys saa.

Ole ensimmäinen joka kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *