Julkaistu Hämeen Sanomissa tammikuussa 2015.
Tampereen Työväen Teatteri: Sormet hunajapurkissa. Teksti Kari Heiskanen. Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen. Lavastus ja puvut Perttu Sinervo. Valosuunnittelu Timo Alhanen. Äänisuunnittelu Tero Koivisto. rooleissa Karoliina Kudjoi ja Tommi Raitolehto. Ensi-ilta TTT:n Kellariteatterissa 16.1.2015.
Kari Heiskanen on ehtivä mies. Komean näyttelijän ja ohjaajan uransa aikana hän on ehtinyt kirjoittaa pian kymmenen näytelmää. Viime talvena Ryhmäteatterissa kantaesitetty ja kehuttu Sormet hunajapurkissa tuli ensi-iltaan nyt myös Tampereella. Kellariteatteriin tehdyn esityksen on ohjannut Anna-Elina Lyytikäinen, jolla on Heiskasen tapaan myös näyttelijätaustaa.
Esitys onkin näyttelijävetoinen. Tommi Raitolehto ja Karoliina Kudjoi esittävät kahta keski-ikäistyvää aikuista, näyttelijää ja journalistia, joiden sinänsä hyvinvoivaa elämän kukoistavaa iltapäivää nakertavat erilaiset itsepetokset.
Molemmat ovat eläneet liiaksi työnsä kautta ja ikään kuin tyhjentäneet itsensä ammatin alttarille. He yrittävät elvyttää varhaisempaa rakkaussuhdettaan, toinen veltosti, toinen liikaakin takertuen, mutteivät kuitenkaan pysty päästämään toista ihmistä aivan lähelle. Peloista siinneeseen tyhjyyteen tuo merkitystä lopulta vain kuoleman läheisyys.
Esityksen draamallisena koukkuna toimivat valheet. Raitolehdon esittämän Kaukon petos alkaa farssimaisen viattomana, mutta kasvaa pian suureksi, sanoista rakentuvaksi häkiksi. Kudjoin esittämä korppikotkamainen toimittaja Eeva haistaa skuupin ja alkaa vedättää intohimonsa menettänyttä näyttelijää.
Visuaalisuudeltaan ja näyttelijäntyön ulkoiselta olemukseltaan esitys edustaa modernia realismia. Toisaalta tekstimateriaalin korkealentoisuus, henkilöhahmojen rakennustyö ja näyttelemisen soundi ovat sellaista fabulointia ja tyylileikkiä täynnä, että parempikin Münchhausen olisi kateellinen.
Raitolehdon ja Kudjoin näyttelijäntyö liikkuu koko ajan eläytyvän ja etääntyvän, uskottavan ja naurettavan, viileän ja lämpimän välillä, asettumatta hetkeksikään aloilleen. Samalla tavalla heidän esittämänsä henkilöhahmot pakenevat jatkuvasti autenttisuuden ja valheen väliä.
Hahmot eivät millään tahdo asettua polttopisteeseen, jotta heistä pääsisi selville. Toisaalta tämän leikin pointti lieneekin se, ettei siitä pidäkään saada selvää. Elämä pakenee määrittelyjä ja on muutenkin enimmäkseen hämärää.
Näytelmä on tekstikylläinen ristisiitos kaupunkilaiskomediaa ja kamaritragediaa. Kulttuurin ystävää kutitellaan jatkuvasti viittauksilla muihin näytelmiin, musiikkiin, mediaan, ties mihin. Osuvaa ja herkullista sanailua riittää.
Ajoittain esitys naurattaa, mutta sitä useammin katsojan kokemusta maustaa kirpeä ironia. Hetkittäin esitys tuntuu jopa liiankin happamalta. Tyhjyydessä on kovin vähän iloa, välittämistä ja rakkautta kylläkin.
Ole ensimmäinen joka kommentoi